Pimeää aikaa

Poikkeusajat jatkuvat ja pahenevat. Kevään pelokkaista tunnelmista on siirrytty hetken hengähdyksen jälkeen takaisin täydelliseen epävarmuuteen. Tuntuu ajan hukkaukselta suunnitella mitään koska korona. Klinikalla on siirrytty kokoaikaiseen maskien käyttöön henkilökunnan osalta ja samaa toivotaan asiakkailta. Maskin saa tiskiltä eurolla, jos oma on unohtunut kotiin. Autossa voi tarvittaessa odotella ja yhden saattajan toive pätee edelleen.

Viimeisien viikkojen aikana olen saattanut viimeiselle lenkkipolulle poikkeuksellisen paljon poikkeuksellisen läheisiä hännänheiluttajia. Kavereita, jotka olen saanut jo pentuna rokottaa tai joiden taivalta olen saanut hyvinä ja huonoina hetkinä seurata vuosia. Milloin on oikea hetki luovuttaa? Kun toivo on mennyt, kun kärsimys voittaa elämänilon, kun elämä ei ole enää elämisen arvoista. Kun olemme valmiit luovuttamaan. Tässä emme aina onnistu, vaikka vilpittömästi yritämme. Olemme usein sokeita läheistemme suhteen, muutokset tapahtuvat usein niin vähitellen, että sopeudumme tilanteeseen ja pidämme oireita vääjäämättöminä vanhuuden oireena. Hiukan on vauhti hiljentynyt, ei se enää viitsi.

Tilanteeseen liittyy paljon eettisiä kysymyksiä, mikä yleensä tarkoittaa, ettei selkeitä oikeita vastauksia ole. Itselleni on helpointa, jos eläin on ollut omassa hoidossani ja omistajan kanssa olemme yhdessä miettineet hoidon rajat. Yritämme miettiä, mikä on reilua eläimen kannalta. Pyrkimys kivun hallintaan on mielestäni ensiarvoista eläimen vaivasta huolimatta. Ei mietitä mahdollisia pitkäaikaisvaikutuksia, vaan tavoitteena on riittävän kivuton elämä loppuun asti.

Mitään lohtua tai helpotusta lopullisen päätöksen suhteen en koe kykeneväni antamaan. Kaverin elämästä päättäminen on niin rankka prosessi, ettei sitä oikein voi keventää. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että taakka kevenee, kun tuska ja epävarmuus loppu. Ja jäljelle jäävät rakkaat muistot.

t. päivien pitenemistä odotteleva Pirkko